torstai 16. heinäkuuta 2015

Synnytyskertomus, osa 2

(Tähän mennessä synnytystä takana jota kuinkin yksi päivä)

Hiukan yhdentoista jälkeen kaivelin neuvolakortista esiin siihen lätkäistyt TYKSin puhelinnumerot. Soitin synnytyssaliin kätilölle, kerroin tilanteen ja kyselin josko sitä kannattaisi jo lähteä. Juhannusruuhkat tarkoittivat synnytysosastolla sitä, että jokainen peti oli kuulemma täynnä. Kätilö totesi hiukan anteeksipyytelevästi, että saa toki tulla näytille mutta jos vain suinkin pystyisin odottelemaan vielä pari tuntia kotona, se olisi ensisynnyttäjälle ehkä paras vaihtoehto.

Kipu ei vielä ollut mitenkään ihan täysin sietämätöntä, joten hautauduin sänkyyn peittojen alle kellottamaan supistuksia. Aika nopeasti kellottelusta ei kuitenkaan tullut enää mitään, vaan supistuslaskurin start-napin painallus osoittautui liian vaativaksi tehtäväksi tuossa tilassa. Taapersin suihkuun taloyhtiön kello yhdentoista suihkudeadlinea uhmaten, pistin kuuman veden valumaan ja toivoin ettei kiukkuinen naapurintäti seiso kohta oven takana. Taisin viihtyä suihkussa jokusen kymmenen minuuttia ja supistusten välit mietin miten koomista olisi joutua kehottamaan suihkun metelistä valittavia naapureita tunkemaan järjestyssääntönsä vaikka hanuriinsa, täällä koitetaan hemmetti synnyttää.

Menin suihkusta vielä hetkeksi sänkyyn, katsoin soitetuista puheluista TYKSiin soitosta kuluneen jo tunnin ja käskin J:n nukkua hetken jos sinä yönä meinasi saada unta. Supistuksia tuli ja meni. Koitin palauttaa mieleeni rauhoittavia hengitystekniikoita ja kannustavia ajatuksia. Jokainen hemmetin kipeä supistus toisi pienen Pallen hiukan lähemmäs syliäni.

Jossain aallon huippujen ja pienten varpaiden sumentamissa aatoksissani tajusin, että supistukset on kyllä jatkuneet kipeinä ja säännöllisinä jo ihan saakelin kauan. Vaikka kivuiltani saattaisinkin pärjätä kotona vaikka seuraavaan aamuun, ei minulla ollut mitään hajua miten homma etenisi ja milloin Palle yhtäkkiä lävähtäisikin eteisen räsymatolle. Mielen valtasi rauhallisen hengitysmantran sijaan ihan puhdas paniikki. Mitä jos kaikki ei olekaan hyvin? Palle on vielä niin kovin pieni, miten se voi muka jaksaa tätä puserrusta? Ei saakeli, siinä minä hengittelin peittokasassa ilman mitään varmuutta siitä miten Pallella edes menee. Ahdistaako sitä? Onkohan sillä edes ruokaa enää? Mitä jos se ei jaksakaan?

Herätin juuri sohvalle nukahtaneen J:n ja sanoin, etten enää halua olla kotona. Fiksuna miehenä hän päätti nopsasti syödä jotain ja minä heittelin puuttuvat kamat kassiin. Yhtäkkiä olikin ihan se ja sama missä vaatteissa lähtisin ja oliko mukana jotain mihin mahtuisin kun pääsisin kotiin. J laittoi hissimatkalta viestin äitille, että Eliaksen voisi ehkä hakea hoitoon.


Kirosin matkalla joka ikisen nopeustöyssyn ja surkean diskohittiradiokanavan. Auts, ei hemmetti kuoleekohan tähän, ai ai ai. Kymmenen minuutin istuminen oli melkein ylivoimainen suoritus mutta pelokkaana ja tärisevänä pääsin kuin pääsinkin sairaalan aulaan.

Aulassa seisoskelimmekin sitten ikuisuudelta tuntuneen ajan, eikä ketään näkynyt missään. Aavemaisen tyhjässä synnytysosaston aulassa ehdin jo käydä läpi kaikki mahdolliset skenaariot historian surkeimmasta piilokamerasta maailmanloppuun. Missä helvetissä se kätilö on?? Tämä lapsi joko syntyisi tähän paikkaan tai minä kuukahtaisin limsa-automaatin eteen jos ei jotain ei kohta tapahdu. Meistä selväjärkisempänä J tajusi vihdoin käydä koittamassa onko mikään ovista auki.

Luojan kiitos, ovi osastolle tosissaan oli auki ja lampsittiin peremmälle etsimään hiukan asiantuntevampaa synnytysapua kuin vastaanottotiskin taakse nukahtanut vanhus aulassa. Vastaan tuli heti kolme kiireisen oloista kätilöä, jotka ihmettelivät miksei meitä oltu tultu hakemaan. Jaa'a, mutta haluaisin nyt kovin mielelläni synnyttämään.

Yksi kätilöistä saattoi meidät nopeasti johonkin varastokopperoon käyrille. Anturit kiinni, saat seistä, tulen puolen tunnin päästä. Jos ehdin.


Siinä sitä oltiin, lähempänä h-hetkeä kuin vielä koskaan. Hämmentynyt J istui varaston nurkassa tuolilla ja tuijotti monitorissa vilkkuvia lukuja. Itse en uskaltanut edes vilkaista niihin päin, koska huomasin aika äkkiä tuon pirullisen laitteen kertovan uuden supistuksen tulosta jo ennen kuin tunsin sitä itse. Kätilö tuli välillä asettelemaan antureita paremmin ja mittaamaan minulta kuumeen. (En tiedä onko tämä ihan normitoimintaa, mutta jälkeenpäin kuulin että vauvan sykkeet näyttivät jo tässä kohtaa hieman huolestuttavilta) Paikalla taisi käydä joku lääkärikin, joka lopulta vei meidät mukanaan tarkempaan syyniin huoneeseensa.

Jos käyrilläolohuone oli epäilyttävä varasto, niin tämä vastaanottohuone olikin sitten vielä hämärämpi hillokellaria muistuttava koppi, jossa lämpötila oli noin 7 astetta plussan puolella. Siltä se ainakin tuntui kun makasin horkassa täristen ultrattavana. Oli kylmä ja pelotti. Kohdunsuu oli neljä senttiä auki ja ultrassa kaikki näytti olevan suht ok. (Jälkikäteen ajatellen lääkäri ei tässäkään kohtaa tainnut sanoa kaiken olevan varsinaisesti mallikkaasti, muttei muistaakseni myöskään sanonut että olisi mitään erityistä aihetta huoleen. Hän taisi olla enimmäkseen hiljaisen mietteliäs). Sain osaston huvittelurannekkeen käteeni ja synnytyssaliin kävi tiemme.

Synnytyssali olikin etukäteispeloistani huolimatta jopa melkein viihtyisä. Sain sairaalavaatteet päälleni ja tallustelin hetken ympäri huonetta. Kätilö ja lääkäri käskivät minut sängylle kalvojen puhkaisua varten. Samalla vauvan päähän laitettiin pikkuiset anturit, joilla sykkeitä voitaisiin paremmin seurata. Jostain kumman syystä en vieläkään tajunnut, että homma ei taidakaan edetä ihan normaalisti. J kaivoi Spotifystä synnytyssoittolistaani esiin, kun lääkäri puhkaisi kalvot ja totesi täysin tyynesti lapsiveden olevan ruskeaa. En vieläkään ajatellut yhtään mitään.

Lääkäri lähti ulos ja kätilö jäi huoneeseen sykemonitoria tuijottamaan. Ehkä minuutin kuluttua ovi kävi taas ja lääkäri ryntäsi takaisin sisään. Nyt pitää saada vauva ulos, hän totesi ja sydämeni jätti lyönnin välistä. Tilanne on nyt sellainen että meidän pitää tehdä sektio, tummatukkainen lääkäritäti totesi. Jaahas, ajattelin vielä melko tyynesti. Kumpi, kysyi kätilö. Hätä-, vastasi lääkäri.

Tumps, sanoi sydämeni.

Hätäsektio? Ei kuulosta hyvältä. Mitä helvettiä? En todellakaan tilannut tätä. Eikö minun tarvitsekaan synnyttää? Mitä täällä tapahtuu, miksei kukaan kerro mitään? Kuoleeko vauva? Kuolenko minä? Aikaa ehti kulua ehkä neljäsosa sekunti kun jo mentiin.

Hätäsektio, joku huusi käytävään ja paikalle pamahti arviolta sata valko- ja vihreätakkista hahmoa. Uusi sänky kärrättiin viereeni ja samaan aikaan kroppani valtasi infernaalisen tuntuinen tähänastisista pahin (ja myös synnytyksen viimeinen) supistus. Hyppääpä tuohon, huusi kätilö ja mitään ajattelematta kampesin itseni ja mahan usainboltmaisella nopeudella ja ketteryydellä sänkyyn. Viimeistään tässä kohtaa tajuan itsekin, että nyt on kiire. Kätilö heitti lakanan puoliksi paljaan kroppani päälle ja lähti juoksemaan sänky ja minä mukanaan pitkin käytävää. Koko entourage juoksi mukana, vain J jäi yksin synnytyssalin kiikkustuoliin keikkumaan.

Saavuimme leikkaussaliin, joka kuhisi uusia valko- ja vihreätakkisia tyyppejä. Hyppäsin taas uuteen sänkyyn, ja minut köytettiin vempeleeseen kiinni ristiinnaulitsemista muistuttavaan asentoon. Anestesialääkäri Virtanen moi, onko sua nukutettu ennen, menikö kaikki silloin ihan hyvin? Samaan aikaan joku ympärilläni kuhisevista käsistä antoi pienen pullollisen jotain, mikä olisi kuulemma pahaa ja pitää kaataa ykkösellä alas. Toiset kädet alkoivat keinauttaa ristiinnaulitsemispenkkiä kallelleen ja joku käski toista köyttämään jalkani kiinni. Kun mitään ei millisekunnissa tapahtunut, NYT NE JALAT KIINNI SIIHEN, huusi ääni.

Naamani eteen tuotiin maski, jossa oli kuulemma vain happea. Hengitin tavaraa paniikissa sisäänulos-sisäänulos-sisäänulos. Älä jooko anna mitään pahaa tapahtua, huomasin rukoilevani, en edes tiedä mihin. Yksinäinen kyynel valui poskellani. Jostain tuli taas käsi joka laskeutui olkapäälleni, toinen käsi paijasi hellästi tärisevää kättäni. Sisäänulos-sisäänulos-sisäänulos, annathan kaiken mennä hyvin…

Yhtäkkiä oli vaan mustaa.

Samaan aikaan J käveli osaston autiota käytävää edestakaisin kuusi pitkää ja hiljaista minuuttia. Missään ei näkynyt ketään, mutta hän kyllä tiesi minkä oven taakse meidät oli viety. Ikuisuudelta tuntuneen edestakaisintallustelun jälkeen hän palasi synnytyssalin keinutuoliin pelkäämään vaimonsa ja pienen ihmisen puolesta. Kunnes käytävää pitkin kaikui ponnekas vauvan parkaisu.

Nukkuessani mahaani vedettiin navasta alas parinkymmenen sentin viilto, josta Palle syntyi tähän maailmaan klo 4.11 keskiviikkoaamuna. Vaivaiset kuusi minuuttia hätäsektiopäätöksen jälkeen, kaksi tuntia siitä kun kirjauduttiin sairaalaan. Seitsemän pisteen tyttö, joka pienellä avustuksella ja herättelyllä virkosi varsin reippaasti.

Sairaanhoitaja tuli kertomaan tuoreelle isälle hyvinvoivasta tytöstä ja vei J:n katsomaan Pallea. Palle pääsi hoitotoimenpiteiden jälkeen isän paidan sisään, jossa hän vietti ensi tuntinsa kun minua vielä paikkailtiin kasaan.

Huomenta, kuulin äänen kuiskuttelevan jossain kaukaa ja raotin silmiäni. Kätilö oli tullut herättelemään. Palle on täällä, sanoi J ja osoitti paitansa alle. Hymyilin ja olin niin kovin onnellinen. Kiitollinen niistä kaikista hosuvista käsistä, tyynen rauhallisesta kätilöstä ja niista kahdesta tyypistä keinutuolissa. Sain Pallen vihdoin rinnalleni ja hymyilin pää onnesta ja lääkkeistä pyörällä. (Tätä en itse ikävä kyllä muista, mutta onneksi hetki oli tallentunut J:n kännykkään.)

Skoolattiin omenamehulla ja koitin olla nukahtamatta uudestaan. Kello oli kymmentä yli kuusi ja huomamattani aurinko oli noussut. Uuden elämän ensimmäinen päivä oli alkanut.

4 kommenttia :

  1. Aikamoisen pelottavan kuulosta...hillokellarit ja kaikki! Mut onneks tälläkin tarinalla oli onnellinen loppu. Maailman onnellisin! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kyllä naurattanu varmaan lääkäriäkään kun koitti sellasesta joka suuntaan tärisevästä olennosta saada jotain tarkkaa kuvaa vempeleillään. Mutta hyvinhän se loppujen lopuksi meni, vähän rimaa hipoen vaan.

      Poista
  2. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. <3 Itkuhan tätä lukiessa tuli, mutta onneksi loppu oli onnellinen <3

    VastaaPoista