Viikko 39

Viikon päästä on laskettu aika. Raskausskeneen perehtymättömille tiedoksi, että se ei tarkoita ettäkö meille syntyisi viikon päästä vauva. Ehei, vaan sitä että vauva voi syntyä ensi yönä tai vaikka kolmen viikon päästä. Koska hän nyt sitten kokeekaan ajan olevan kypsä.

Minun osalta alkaa olla tämä odotus aika nähty jo. Katsoin äsken kalenterista, että siihen ihan tosissaan on vielä yli kolme viikkoa kun Palle alkaisi olla niin yliaikainen että se pakotettaisiin ulos. Jollekin kolme viikkoa tuntuu pienellä hujaukselle, mutta 40 viikkoa raskaana olleelle se tuntuu aika saakelin pitkältä ajalta.

Tiedän että pitäisi nyt nauttia kahdestaanolosta ja kunnon unista ja rauhassa kahvinjuomisesta ja blaa blaa blaa. Mutta kuulkaas, johan sitä on tässä 40 viikkoa syöty niitä viimeisiä kahdenkeskisiä aterioita ja saunottu viimeisiä rauhallisia löylyjä. Nyt ei enää oikein meinaisi jaksaa.

Palle ei tunnu mahtuvan enää mahaan, eikä maha mahdu minuun. Vaikka kyseessä pitäisi olla aika pienikokoinen vauvaihminen, alkaa toisen ihmisen mukanakantaminen jo vähän tuntua. Alkaa tuntua myöskin se, etten aikoihin enää ole ollut muuta kuin raskaana. Minä ja maha, maha ja minä.

Vuosi sitten mietin millaistakohan on olla raskaana. Miten synnytystä voi ajatella ilman että oksentaa? Miltä tuntuu kun toinen potkii mahassa? Miltä tuntuu kasvattaa itsessään uusi ihminen? Millaista on odottaa jotain näin kauan?

Nyt tiedän. Nyt mietin sen sijaan miltä tuntuu saattaa ulos minusta tämä pieni ihminen. Mietin, miltä tuntuu pelätä toisen ja oman hengen puolesta tai miltä tuntuu tietää, että parin tunnin päästä perheessämme on jo uusi ihminen. Mietin millaista on herätä ensimmäiseen aamuun äitinä ja paijata uneen oman lapsen vauvantuoksuista päätä.

Vielä en tiedä, mutta aika pian kyllä.

Sitä ennen varmaan odotetaan, odotetaan ja odotetaan vähän lisää. Ja katsotaan Netflix tyhjäksi.