keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Pikku pikku askelin

Voi vauvantuoksu ja haikarat sentään. Kaveriperheeseen syntyi eilen pieni uusi ihminen. Samalla hiljaa ja huomaamatta seuraamiini blogeihin ryömineet vauvablogit ovat täynnä vauvanodotusta ja joissain jo ihan uuden vauvan tuoksua. On kaappiin viikattuja pieniä vaatteita, pieniä mutta silti isoja vaippoja ja pakkaseen valmiiksi tehtyjä ruokia.

Minua vähän (hah, oikeesti ihan hitosti) jännittää, koska kaikki tämä tarkoittaa vääjäämättä myös sitä, että meidän Palle on mitä todennäköisimmin sylissäni pienenä ja matkasta vähän kiukkuisen oloisena jo ennen kuin ehdin käsittääkään. Odotan kyllä vauvan tapaamista jo kovasti, mutten mitenkään voi väittää olevani tuohon kohtaamiseen valmis. Onkohan sitä koskaan? Ehkä ei, koska siitähän se matka oikeastaan  vasta alkaa.

Töissä saatan unohtua tuijottamaan näytöllä viliseviä kirjaimia pää tyhjänä samalla mahassa juoksua harjoittelevien jalkojen menoa ihmetellen. Hymyilen, kun mietin miten tyyppi muistuttaa liikkeissään kovasti isäänsä. Jalat vievät kovasti ja äkkiä kun on tarvis, mutta suurimman osan ajasta on selvästi parempi tarkkailla ja harkita seuraavia liikkeitä. Liikkeistä päätellen taisi kestää pari kuukautta ennen kuin tyyppi uskalsi kääntyä kosovolaiselta teehetkeltään kylkiluita kutittelemaan.

Jokunen viikko sitten olin vielä enemmän ulapalla kaikkien vauvahankintojen kanssa. Veikkasin, että juoksen viikkoa ennen laskettua aikaa stressierkkinä ympäri vauvakauppoja ja tuhlaisin pienen omaisuuden tutteihin ja pikkusukkiin. Hah! Nyt on kuulkaa jo vaikka mitä. On vaunut, parilla eurolla haalittu kasa vaatteita ja semmoinen hifistely-kantoreppukin.


Ja tärkeimpänä kaikista: koti. Yksi täsmäisku Turkuun, maailman paras äiti ja meillä on ihan kohta oma koti Turussa. Mikä parasta, siinä on parveke, tiskikone ja hissikin. Hiukan jännittää, mutta kun tietäisitte miten pitkään olen odottanut muuttoauton starttaamista Helsingin kodin pihasta, uskoisitte kun sanon että juuri nyt olen varsin onnellinen. Vaikka viiden vuoden sijaan etäsuhteilua kesti vain kaksi, se oli meidän kaikkien mielenterveydelle ihan tarpeeksi. On meinaan itketty, urpoiltu ja koettu hevosen kokoista sunnuntaiahdistusta ja maanantaityhjyyttä. Ihan, ihan kohta se loppuu.

Jatkossa itketään ja urpoillaan varmaan ihan muita asioita, mutta aika aikaansa kutakin. Kun vapun tienoilla pakkaan kipot ja kupit vuoden tauon jälkeen laatikoihin, syön muuttomäkit ja hurautan kehää pitkin kohti hiljaisuutta, olen varmaan melkoisen huojentunut. Siitä, että selvisin ja siitä, ettei tarvinnut selvitä yksin. Siitä, että toukokuusta alkaen voisi ehkä ihan vaikka elääkin elämää. Sellaista tavallista, jossa selvitään vähemmän ja eletään enemmän.

2 kommenttia :

  1. Kaikkia ensi äitejä jännittää lapsen tulo ja mietityttää onko valmis, mutta sitten kun sen pienen ihmeen saa syliinsä sitä ei voi sanoin kuvailla. Sen voin sanoo,että silloin tietää olevan valmis äidiksi ei ehkä kaikki mutta reetta sut tuntien sanon sulle sä oot valmis äidiksi ja tuut olemaan pallelle paras äiti minkä se vois ikinä saada:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se on. Onneks tässä on vielä jonkun verran matkaa tallattavana :)

      Poista